Blogikirjoitus: Lapsuusparatiisi

Satavuotias, mutta yhä niin jykevä – myös muistoissani. Aittalahden koulu edustaa vahvinta vaikuttajaa lapsuudestani. Se oli paitsi kouluni myös kotini. Isäni Aamos Kalliomäki tuli koulun opettajaksi rakennuksen täytettyä 20 vuotta eli 1946, jolloin olin parivuotias.

Koulu oli koti paitsi johtajaopettajan perheelle myös toiselle opettajalle, joka aikanani oli Anni Jokipohja sekä koulu keittäjälle Olga Lanteelle. Myöhemmin ymmärsin, että elämä sellaisessa ympäristössä, isossa kivikoulussa jännittävine vintteineern, isoine puutarhoineen ja pihoineen oli hyvin rikasta, mutta lapsen silmin ei asioita pohtinut.

Ennen isoja remontteja, juoksevan veden ja keskuslämmityksen saantia, pihan kaivo oli tärkeä – lapselle se oli leikkipaikka, ja liiteri valtavine puuvuorineen oli tuoksuva aarreaitta. Vieläkin kuulen, miten kauppalan miehet sirkkelöivät pihalla klapeja koulun monien uunien syöttämiseen. Kun pannuhuone rakennettiin kellariin, tuli siitäkin jännittävä paikka – isä näytti, missä kohtaa mittarissa paine oli normaali. Isä hoiteli myös lämmityksen, hiilien lapioimisen kuumaan kitaan. Muistiin on jäänyt, miten isä aika ajoin koetteli pattereita, oliko lämpö sopiva.

Koulutieni oli vaivaton, vain kynnys erotti kodin ja koulun. Oppilaslomien aikana koulun yläaulaan pystytettiin pingispöytä, ja mielestäni oli aika taitavakin pingiksen pelaaja. Sen sijaan luokkien liitutaulut olivat ”koskemattomia”. Koulukaverit kertoivat kadehtivansa minua taulujen vuoksi, luulivat, että saan niihin alvariinsa sutata liiduilla, mutta ei. Olga-täti, joka hoiti keittäjän työnsä ohella koulun siivouksen, oli siitä hyvin tarkka. Kun olin 11-vuotias, kotiini hankittiin iso musta piano, joka otti minut lumoihinsa, mutta silti kiehtoi myös Anni-tädin luokan harmoni, jota sain käydä soittamassa ja polkemassa. Lomien aikana yksi kauneimmista oli myös koulun piha – laaja vitivaolkoinen piha-alue puhtaan sileä, tallaamaton, vain polku varastorakennukselle, liiteriin ja saunaan, rikkoi yhtenäisen kimaltelevan pinnan.

Yläkerran hallin toisessa päässä oli Sanni Virkkalan alaluokka ja toisessa päässä Anni Jokipohjan luokka, jossa oli myös koulukirjasto. Miten moniaita tunteja istuinkaan lattialla ahmimassa satukirjoja, Raul Roine, Aili Somersalo, Sakari Topelius, Anni Swan, Laura Soinne ja paljon muuta.

Alakerrassa Aamos-isän luokka, jossa olivat kiipeilyköydet ja vitriinissä täytettyjä lintuja, mutta joka oli samalla veistosali. Voi miten tuntui katkeralta, että veistoa opetettiin vain pojille. Iskin salaa puukapulaan nauloja törröttämään. Peukalo säästyi, mutta eipä säästynyt, kun innostuin salaa niittämään ruohoa viikatteella. Työkalua piti teroittaa, ja koska en voinut pyytää ketään pyörittämään tahkoa, piti terään koettaa hiomakiveä. Miten ollakaan terä lipsahti kädestäni ja osui peukalojuureen. En pelästynyt niinkään verta kuin kiinnijäämistä, joten puristin haavan nenäliikaan – siihen aikaan ne olivat kankaisia – ja hiippailin sisään sitomaan haavaani, josta vieläkin on arpi jäljellä. Kiirehdin niin nopeasti kuin pystyin, sillä uhka silminnäkijöistä oli: pihassa oli Popo eli Pauli Riihivaara partiopoikineen.

AittalahtiVammala50luku

Kietovin paikka oli koulun kumiseva vintti. Jyrkät, pimeät portaat veivät ylös varjojen täyttämään, salaisuuksia, loukkoja, kannatinparrujen, pimeiden nurkkien valtakuntaan – yhdestä laatikosta kurkisti sudenpää, isä oli sen rakentanut jotakin koulujuhlaa varten. Siellä oli myös pahvista rakennettu klarinetti, veljeni haaveileman soittimen malli. Peltinen katto kumisi, varjot liikkiuivat, mielikuvitus lensi, aika seisoi ja kiisi samanaikaisesti.

Valtava puutarha oli kuin paratiisi. Orapihlaja-aidan ympäröimässä puutarhassa oli leikkimökki saarnipuun varjossa. Vieläkin lihakseni ”muistavat”, millaisin tempuin saarnipuuhun kiipesin.
Entisaikaan opettajalla oli lupa pitää kotieläimiä, ja meilläkin oli piharakennuksen ruuman puolella jossakin vaiheessa possu, sittemmin kanoja. Taivaalle tillotettiin, näkyikö kanahaukkaa. Kanoille rikottiin munankuoria ja pilkottiin apilaa.

Ennen isoa remonttia johtajaopettajan päädyssä oli suuri keittiö puuliesineen. Viemäri oli rakennukseen vedetty jo rakennusvaiheessa. Lapsuusmuistoihin kuuluu, miten kapusin usein keittiönkomeron avaimen avulla katon rajassa sijaitsevaan pikkukomeroon, avain oli ”astinlauta”. Olin kai kuin kissa piilopaikassa. Järvenpuoleisella seinustalla oli keittiöneteinen ja portaat, mutta sittemmin ne poistettiin ja keittiöstä erotettiin yksi lisähuone.

Huoneissa oli korkkimatto, jota piti ahkerasti puunata. Isosiskoni Anna-Maija lykkäsi puuniharjaa, jonka ympärillä oli pehmeä flanellirätti, painona oli rautapunnus, mutta minä istuin lisäpainona ja pidin varresta kiinni. Parhaat vauhdit sain pääoven pitkän eteisen lattialla. Eteisestä pääsi saliin, isän työhuoneeseen ja keittiöön.

Isän työhuoneessa oli iso työpöytä ja työpöydän laatikossa pussillinen Fazerin parhaita – karamelli oli suurta herkkua, kun sellaisen sai isän kädestä. Karkki ei entisaikaan ollut jokapäiväistä, mutta joskus äiti paahtoi porkkananpaloja ja juhliksi tehtiin nekkuja. Pihan perälle oli talvella kerätty jäälohkareita, jotka säilyivät kesään sahajauhon alla. Niinpä yksi herkullisimmista muistoista on, kun äiti teki keskellä kesää jäätelöä. Näen hänen istuvan keittiön portailla ja vääntävän kampea kummallisessa puisessa ”tiinussa”.

Lapsuus Aittalahden koulun ihmeiden maailmassa päättyi, kun isä siirtyi seurakunnan taloudenhoitajaksi. Muutimme Marttilankadulle, josta jatkoin koulupolkuani toisessa ajan tyylisuuntaa, klassismia, edustavassa rakennuksessa, Tyrvään yhteiskoulussa.

Teksti: Marita Tuomilaakso
Kuvat: Marita Tuomilaakso & Karhumäen veljesten ilmakuva Vammalan keskustasta